Perinteiden pohdintaa / osa 2 - Sukunimi

Okei, aloitan tämänkin postauksen aivan kuten muutaman edellisenkin, eli pahoittelemalla päivitystahtia. Voisin lausua taas syitä ja seurauksia, mutta todettakoon että pyrin nyt taas palaamaan tiukempaan tahtiin, kun uusia järjestelyjuttuja tulee ja työt ovat vaihtuneet gradu-aherrukseksi. Aika menee vauhdilla - vasta hetki sitten oli kaksi vuotta aikaa häihin, mutta nyt enää puolisentoista. Kiitos seuraajille ja lukijoille, kieltämättä tilastot ovat yllättäneet itsenikin!
Mennään sitten asiaan, eli perinteiden pohdintaa osa kaksi - sukunimi..

Sukunimi on yksi niistä kaikkein näkyvimmistä ja keskustelluimmista perinteistä, joita häihin liittyy. Itsenikin piti kirjoittaa aiheesta jo lokakuussa, mutta en jotenkin rohjennut lähestyä näin isoa asiaa ilman, että tekisin vähän taustatyötä ja keskustelisin ihmisten kanssa avioliittoon liittyvästä sukunimiperinteestä. Niinpä nyt koen tietäväni aiheesta hieman enemmän, joten here we go. Alunperin innotus tälle pohdinnalle tuli selattuani Väestörekisterikeskuksen tilastoa siitä, miten moni pari säilyttää oman sukunimensä ja miten moni pari vaihtaa miehen tai naisen nimen molemmille, ja miten kehitys on kehittynyt vapaan sukunimilain tultua voimaan vuonna 1986. Viime vuonna (2012) 73% otti miehen sukunimen, reilu puolitoista prosenttia naisen nimen ja reilut 25% piti omat sukunimensä (tilastossa ei tosin ole mukana niitä yhteisen uuden nimen ottaneita, mutta oletan sen summan olevan hyvin pieni).

Miehen nimen ottaneiden luku on hämmentävä, varsinkin kun sitä vertaa naisen nimen ottaneiden määrään. Hämmentäväksi nämä kaikki luvut tekee itselle erityisesti se, että omista tuttavapariskunnista yli puolet on pitänyt omat sukunimensä naimisiin mentyään. Tämä fakta innostikin miettimään mistä moinen johtuu - eli miksi edelleen tällaista omasta mielestä hyvin patriarkaalista tapaa pidetään yllä? Tekstin piti olla aluksi nimenomaan pohdintaa siitä, että eivätkö ihmiset tiedosta asiaa ja siihen liittyviä rakenteita, mutta keskusteltuani eri tuttavien kanssa totesin, että ihmiset ovat usein pohtineet asiaa ja heillä on perusteet käytännöilleen.

Ihmisillä on monia syitä sille, miksi miehen sukunimi otetaan molemmille osapuolille. Hyvin moni kokee, että avioliittoon vihittävät muodostavat kunnolla perheen vasta sitä kautta, kun molemmilla on yhteinen sukunimi. Tähän liittyen on pariskunnan yhteisen identiteetin kannalta tärkeää, että molempien sukunimi on sama. Joillekin taas perusteena on toisen sukunimen harvinaisuus ja erikoisuus - tällöin usein nostetaan esiin perusteena suvun ja perheen jatkaminen. Myös moni, jonka kanssa olen keskustellut on nostanut esiin perinteen ja sen, kuinka tärkeää on tämänkaltaisten perinteiden säilyttäminen.

Ihmisillä on oikeus näihin mielipiteisiinsä ja näkemyksiinsä, joten onkin parempi lähestyä asiaa siltä kannalta, mitkä meidän syymme ovat omien sukunimiemme säilyttämiseen. Meille on jotenkin hyvin selvää, että molemmat säilyttävät myös jatkossa omat nimensä. Osittain tässä kaikessa on taustalla tuo ajatus omistamisesta ja "merkkaamisesta", joka tuntuu hyvin vieraalta omalle ajatusmaailmalle. Meillä on myös ajatus siitä, että avioliitto itsessään on instituutiona hyvin vahva osoitus parisuhteen vakavuudesta ja merkityksestä, eikä siihen tarvita mitään erillisiä asioita osoittamaan suhteen merkitystä - ainakaan sormusten ja vihkitodistusten lisäksi. Toki myös me olemme miettineet vaihtoehtoina erilaisia uusia nimiä, mutta mitkään niistä eivät ole olleet kovin innostavia.

Koska tuo alussa mainittu tilastotieto osoittaa kuitenkin hämmentävän selkeästi tuon miehen nimen merkittävyyden valintatilanteissa, niin on ehkä tärkeää hetki miettiä miksi tuo suhdeluku on noin iso? Kunkin parin kohdalla toki on kyse henkilökohtaisista valinnoista, mutta mietitäänpä muutamaa noista syistä. Jos miehen nimi valitaan sen takia, että se on harvinainen tai erikoinen, niin eikö tällä periaatteella sitten pitäisi olla suunnilleen sama määrä naisen sukunimen valitsevia - onhan maamme sukupuolijakauma jopa vähän naisvaltainen. Sitten taas jos mietitään nimen jatkamista, niin ellei nyt tee "presidenttitemppua" puolet nuoremman kanssa naimisiin menemällä, niin tuo jatkaminen kuulostaa vähän keinotekoiselta, koska ei kai se kumppani nyt useita kymmeniä vuosia pidempään elä? Tai siis ei elä ainakaan oletuksena. Tällöin nimen voi sitten antaa sille jälkikasvulle, jolloin nimi oikeasti jatkuu.

Eli osoittavatko tällaiset pienet pohdinnat sitä, että kyseessä edelleen on latautunut keissi täynnä sisäänrakennettua patriarkaalisuutta? Korjatkaa jos olen väärässä tai ylianalysoin, se on yhteiskuntatietelijän klassinen perisynti..
Tällaista pohdintaa keskustelunavaukseksi. On mielenkiintoista kuulla teidän mielipiteitänne.

Mitäs hääsuunnitelmille muuten kuuluu? No tuota, hirveästi ne eivät ole edenneet (ellei parasta aikaa matkalla olevia vinyylipaketteja häämusiikkeja varten sellaisiksi lasketa), mutta taas joulukiireiden laannuttua on aika skarpata kunnolla. Pitopalvelu pitää selvittää ja hoitaa, sekä alkaa hahmotella ensi vuoden aikatauluja järjestelyiden suhteen - kirkko kesällä, ilmeisesti asuja ja muuta myös. Niin joo, ja sit pitäisi alkaa elää terveellisempää elämää ja kuntoilla. Sukset on jo, lumi vain puuttuu. Eli kaikkia tekosyitä ei ole menetetty..

Perinteiden pohdintaa / osa 1 - Morsiamen saattaminen kirkossa

No niin, nyt kun tässä ihanaisessa hääbloggaamisessa on päästy kunnoilla vauhtiin, niin on ehkä aika alkaa lunastaa niitä ensimmäisessä postauksessa mainittuja syvällisempiä pohdintoja häihin ja avioliittoon liittyvistä perinteistä ja niiden merkityksestä, sekä itse instituutioiden merkityksestä nykymaailmassa. Ensin mietin tekeväni nämä kaikki täysin omina erillisinä postauksinaan, mutta sitten tajusin että voisi olla kaikkien kannalta mukavampaa nimetä nämä erilaiset pohdinnat omiksi "sarjoikseen" blogin sisälle. Eli olkaa hyvät: häiden perinteiden pohdintaa, osa 1!

Häihin ja avioliittoon liittyvien perinteiden sarjan aloittaa itseoikeutetusti tapa, jota vastaan olen ollut jo vuosikaudet. Tapa, joka omissa silmissäni edustaa niin vahvoja sisäänkirjoitettuja ristiriitoja omien arvojeni ja käsitysteni kanssa, että jaksan aina vain kummastella tavan olemassaoloa. Olen myös hyvin iloinen siitä, että meillä ei aiheesta ole koskaan ollut erimielisyyksiä. Mistä tavasta on siis kyse? Noh, puhun tietenkin morsiamen saattamisesta kirkossa isän toimesta.

Ensiksi minun pitää tunnustaa yksi asia: luulin kaikessa mutuilussani aina eiliseen asti, että morsiamen saattaminen olisi ollut hyvinkin vanha ja perinteinen osa suomalaista häätraditiota. Tulin todistetuksi vääräksi: nykyisin yleistynyt morsiamen saatto onkin ilmeisesti saapunut tänne kylmään pohjolaan anglo-amerikkalaisen kulttuurin vaikutuksesta, ja pohjoismaissa asiaa jopa laajalti kirkon piirissä kritisoidaan. Tämä yllätti minut, koska morsiamen saatto tuntuu täällä meilläkin olevan hyvin looginen ja hyväksyttävä osa häitä. Täytyy kyllä heti tähän myöntää, että itse en ole ollut kuin yksissä tai kaksissa häissä, joissa isä saattoi morsiamen - muuten omat hääkokemukseni liittyvät yhdessä kirkon käytävää pitkin käsikynkkää marssiviin pareihin..

Miksi morsiamen saatto sitten minusta on niin etova ja vastenmielinen osa hääperinteitä? Niin, tähän on monia syitä, joita voisin koittaa seuraavaksi listata (täytyy myöntää, että perinteen paljastuminen jenkkimeiningiksi nousi aika korkealle tällä listalla..). Ensiksikin; mietitäänpä hetki sitä fyysistä suoritetta: isä (tai vielä pahempaa; "joku läheinen mieshenkilö") raahaa pitkin käytävää tytärtään kädestä sulhasen luo, joka sitten ottaa morsiamen kädestä kiinni ja alkaa raahata tätä kohti alttaria! Ihan oikeasti - eikö tuo ole jo itsessään aika kyseenalaista? Ymmärrän tämän tavan joskus aiemmin, kun nuori nainen kirjaimellisesti luovutettiin vanhempiensa (*kröh* isänsä) talosta miehensä taloon. Joo okei, myönnetään että todisteiden valossa tämä ei siis ollut niin yleistä Suomessa, joten toi pointti menee siinä. Nykyisellään mitään muuta tällaiseen perinteeseen liittyvää ei harrasteta (vai montako "Mansikkia" vaihtaa nykyisin myötäjäisinä taloa morsiamen vanavedessä?), joten miksi tämä perinne jatkuu yhä nykyisin..

Toki myös feministi minussa nousee heti takajaloilleen pelkästä tällaisesta "patriarkaalisesta sorrosta", jota morsiamen saattaminen edustaa. En minä ainakaan koe että saan naimisiin mennessäni itselleni omaisuutta, joka sitten on minun holhoukseni alla! Meidän avioliittomme tulee olemaan tasa-arvoinen, sehän nyt on selvä. En tietenkään oleta että näiden saattopariskuntien avioliitot olisivat jotenkin epätasa-arvoisia, mutta mikä sitten on tällaisen perinteen perusteena? Tietysti usein sanotaan että "on kiva kun isällekin on tekemistä juhlissa", mutta kyllä minä ainakin keksin isälle useita duuneja häihin, jos se siitä on kiinni - olkoon isä vaikka narikassa ottamassa takkeja jos tekemistä halutaan!

Niin, tällaista. Tiedän että saatoin vähän tarkoituksella provosoida, eikä tässä nyt mistään maailman suurimmasta asiasta ole kyse, mutta mikä on perusteena tälle saatto-perinteelle? Onko siellä jotain syvällisempää mitä minä en vain yksisilmäisyydessäni näe, vai onko kyse vain siitä että ihmiset eivät ole asiaa kummemmin miettineet? Toki kaikkien ihmisten valintoja pitää arvostaa ja kunnioittaa, mutta haluaisin jotain perusteita tälle perinteelle. Jotain johon uskoa. Tiedättekste..?

Ps. Olen huomannut että klassinen hääblogien tapa on linkittää paljon kuvia blogiin tekstejä keventämään. Tällainen tuntuu vähän hassulta, joten pyrin itse pidättäytymään tavasta - ainakin silloin, kun kuvista ei ole suoranaista tukea postaukselle.