keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Perinteiden pohdintaa / osa 1 - Morsiamen saattaminen kirkossa

No niin, nyt kun tässä ihanaisessa hääbloggaamisessa on päästy kunnoilla vauhtiin, niin on ehkä aika alkaa lunastaa niitä ensimmäisessä postauksessa mainittuja syvällisempiä pohdintoja häihin ja avioliittoon liittyvistä perinteistä ja niiden merkityksestä, sekä itse instituutioiden merkityksestä nykymaailmassa. Ensin mietin tekeväni nämä kaikki täysin omina erillisinä postauksinaan, mutta sitten tajusin että voisi olla kaikkien kannalta mukavampaa nimetä nämä erilaiset pohdinnat omiksi "sarjoikseen" blogin sisälle. Eli olkaa hyvät: häiden perinteiden pohdintaa, osa 1!

Häihin ja avioliittoon liittyvien perinteiden sarjan aloittaa itseoikeutetusti tapa, jota vastaan olen ollut jo vuosikaudet. Tapa, joka omissa silmissäni edustaa niin vahvoja sisäänkirjoitettuja ristiriitoja omien arvojeni ja käsitysteni kanssa, että jaksan aina vain kummastella tavan olemassaoloa. Olen myös hyvin iloinen siitä, että meillä ei aiheesta ole koskaan ollut erimielisyyksiä. Mistä tavasta on siis kyse? Noh, puhun tietenkin morsiamen saattamisesta kirkossa isän toimesta.

Ensiksi minun pitää tunnustaa yksi asia: luulin kaikessa mutuilussani aina eiliseen asti, että morsiamen saattaminen olisi ollut hyvinkin vanha ja perinteinen osa suomalaista häätraditiota. Tulin todistetuksi vääräksi: nykyisin yleistynyt morsiamen saatto onkin ilmeisesti saapunut tänne kylmään pohjolaan anglo-amerikkalaisen kulttuurin vaikutuksesta, ja pohjoismaissa asiaa jopa laajalti kirkon piirissä kritisoidaan. Tämä yllätti minut, koska morsiamen saatto tuntuu täällä meilläkin olevan hyvin looginen ja hyväksyttävä osa häitä. Täytyy kyllä heti tähän myöntää, että itse en ole ollut kuin yksissä tai kaksissa häissä, joissa isä saattoi morsiamen - muuten omat hääkokemukseni liittyvät yhdessä kirkon käytävää pitkin käsikynkkää marssiviin pareihin..

Miksi morsiamen saatto sitten minusta on niin etova ja vastenmielinen osa hääperinteitä? Niin, tähän on monia syitä, joita voisin koittaa seuraavaksi listata (täytyy myöntää, että perinteen paljastuminen jenkkimeiningiksi nousi aika korkealle tällä listalla..). Ensiksikin; mietitäänpä hetki sitä fyysistä suoritetta: isä (tai vielä pahempaa; "joku läheinen mieshenkilö") raahaa pitkin käytävää tytärtään kädestä sulhasen luo, joka sitten ottaa morsiamen kädestä kiinni ja alkaa raahata tätä kohti alttaria! Ihan oikeasti - eikö tuo ole jo itsessään aika kyseenalaista? Ymmärrän tämän tavan joskus aiemmin, kun nuori nainen kirjaimellisesti luovutettiin vanhempiensa (*kröh* isänsä) talosta miehensä taloon. Joo okei, myönnetään että todisteiden valossa tämä ei siis ollut niin yleistä Suomessa, joten toi pointti menee siinä. Nykyisellään mitään muuta tällaiseen perinteeseen liittyvää ei harrasteta (vai montako "Mansikkia" vaihtaa nykyisin myötäjäisinä taloa morsiamen vanavedessä?), joten miksi tämä perinne jatkuu yhä nykyisin..

Toki myös feministi minussa nousee heti takajaloilleen pelkästä tällaisesta "patriarkaalisesta sorrosta", jota morsiamen saattaminen edustaa. En minä ainakaan koe että saan naimisiin mennessäni itselleni omaisuutta, joka sitten on minun holhoukseni alla! Meidän avioliittomme tulee olemaan tasa-arvoinen, sehän nyt on selvä. En tietenkään oleta että näiden saattopariskuntien avioliitot olisivat jotenkin epätasa-arvoisia, mutta mikä sitten on tällaisen perinteen perusteena? Tietysti usein sanotaan että "on kiva kun isällekin on tekemistä juhlissa", mutta kyllä minä ainakin keksin isälle useita duuneja häihin, jos se siitä on kiinni - olkoon isä vaikka narikassa ottamassa takkeja jos tekemistä halutaan!

Niin, tällaista. Tiedän että saatoin vähän tarkoituksella provosoida, eikä tässä nyt mistään maailman suurimmasta asiasta ole kyse, mutta mikä on perusteena tälle saatto-perinteelle? Onko siellä jotain syvällisempää mitä minä en vain yksisilmäisyydessäni näe, vai onko kyse vain siitä että ihmiset eivät ole asiaa kummemmin miettineet? Toki kaikkien ihmisten valintoja pitää arvostaa ja kunnioittaa, mutta haluaisin jotain perusteita tälle perinteelle. Jotain johon uskoa. Tiedättekste..?

Ps. Olen huomannut että klassinen hääblogien tapa on linkittää paljon kuvia blogiin tekstejä keventämään. Tällainen tuntuu vähän hassulta, joten pyrin itse pidättäytymään tavasta - ainakin silloin, kun kuvista ei ole suoranaista tukea postaukselle.

14 kommenttia:

  1. Jotain tämän suuntaista postausta olinkin odotellut, mutta tää oli kyllä ny aikas laimeeta tekstiä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kai ny, kun tätä samaa oon jo pitkään vaahdonnut. Tarkoitus oli kuitenkin herätellä kysymyksiä ja mielipiteitä. Eli mitä mieltä Sinä tästä olet? :)

      Poista
    2. Niin ja yllätti muuten se, että tuo tapa on tullut jenkkimeiningistä tännekin. Mietittiin sen johtuvan ehkä siitä, että täällä jo aiemmin nähtiin myös vaimot elintärkeiksi osiksi tönön elämää - myös toisen puoliskon oli näissä karuissa oloissa työskenneltävä kunnolla myös niissä ns. ei-naisten-töissä. Tasa-arvoa jne. Ehkä.

      Poista
    3. Kesti vastata, kun piti oikein miettiä tätä itsekin, mutta en silti päässyt pohdinnoissani puuta pidemmälle...

      Jotenkin ehkä mäkin näkisen sen ikään kuin saattamisena uuteen elämänvaiheeseen. Ja jotenkin vielä ehkä tapauskohtausta. Jos kyseessä joku nuori pari, parikymppisiä, hetken aikaa tunteneita, ja muuttaneet vasta pois kotoa, on se saattaminen ehkä luonnollisempaa, ehkä silloin tulee kyseeseen enemmänkin se uusi elämänvaihe ja luovuttaminen talosta toiseen. Mutta jos kyseessä vanhempi pariskunta, pitkään yhdessä olleita ja ehkä yhteisiä lapsiakin jo ennen häitä, niin siinä kohtaa mitään saattamisia mun mielestä ei tarvita.

      Mutta kyllä se karjamarkkinameininki tulee munkin mielestä siinä kohtaa, jos se saattaja on joku muu miespuolinen sukulainen kuin oma isä. Sillon siinä alkaa oleen se naisen luovuttaminen toiselle menossa.

      Mutta onhan sinun morsiamesi varmasti samaa jyrkkää mieltä kanssasi tästä asiasta?! Ettei tämä vaan ole sun oma itsekäs halu päästä kävelemään kirkon käytävää ovelta asti.. ;)

      Poista
    4. Saa morsian itse vielä vastata tarkemmin.. ;) Mut joo, juuri silloin toi on hölmöintä kun ihmisillä on jo yhteistä elämää takana useita vuosia.

      Poista
    5. Morsian vastaa; ei syytä huoleen, samaa mieltä ollaan Akin kanssa. :D Ymmärrän kyllä ajatuksen uudesta elämänvaiheesta ja siihen saattamisesta, mutta ollakseen uskottava argumentti se vaatisi mahdollisuuden valita saattajaksi ihan kumpi vanhempi tahansa, vaikkapa läheisyyden perusteella. Ollaan aika kaukana tasa-arvosta, jos kuka tahansa pikkuserkku katsotaan äitiä paremmaksi saattajaksi tilanteessa, jossa isä ei saattamaan pääse. Silloin tilanne ei enää näyttäydy esim. tuen ilmaisuna (kuten K. alempana pohti), vaan kaupankäyntinä omistajalta toiselle.

      Kun asiaa taas pohtii nimenomaan meidän kannaltamme, näyttäytyy saattaminen vieläkin tarpeettomampana. Häihin mennessä ollaan ehditty asua yhdessä lähemmäs neljä vuotta, joten en ymmärrä, miksi yht'äkkiä ikäänkuin symbolisesti siirtyisin takaisin vanhempieni määräysvallan alle tilapäisesti, jos ennen häitä ja häiden jälkeen tarkoituksena on viettää tasa-arvoista elämää Akin kanssa. Toisille häät tietysti ovat isompi mullistus. Pienelle vähemmistölle se tarkoittaa muuttoa vanhempien luota puolison kanssa yhteen, mutta olettavasti paljon suuremman ryhmän muodostavat he, joilla mahdollisesti on jo yhteisiä lapsia, ja jotka kokevat vasta avioliiton ja mahdollisen yhteisen sukunimen tekevän heistä perheen. Silloin on tavallaan ymmärrettävää haluta isä saattamaan vaiheesta toiseen.

      Summa summarum; asumme yhdessä, teemme päätökset yhdessä ja kävelemme alttarille yhdessä, koska se sopii meidän maailmankuvaamme. Vanhemmille, ihan kaikille, on häissä paikkansa, mutta se ei ole saattamassa morsiansa.

      Poista
    6. No hyvä, että olette samaa mieltä! :) Eipähän tarvi kenenkään mennä teidän tapauksessa Mansikki-kaupoille!

      Ja niinkuin taannoin mietimme, että jos kyseessä on siirtymisriitti elämässä, niin miksi se sitten on se morsian, jota saatetaan. Yhtälaillahan se elämän seuraava askel tulee sulhasellekin. Miksei vaikka äiti voi saattaa poikaansa. Siispä, ehkä kyseessä on juurtunut tapa, jota ihmiset ei niinkään tule miettineeksi.

      Poista
    7. Nimenomaan. Ja jos joku olisi pakko saattaa, niin meidän tapauksessamme voitaisiin kyllä vakavasti harkita sitä "isä saattaa sulhasen" -mallia. ;)

      Poista
  2. Kiintoisaa. Mulla oli aikas vahvoja näkemyksiä tästä aiheesta jo vuosia sitten ja itse asiassa ne näkemykset ehkä hieman lieventyi häitä järkkäillessä. Ei niin paljon että oisin saatettavaksi halunnut, mutta ehkä jollain tavalla hiffasin että monille isille/tyttärille siinä on kyse ei niinkään omaisuuden vaihdosta vaan jostakin samanlaisesta saattamisesta uuteen elämänvaiheeseen kuin että saatetaan kouluun ekana koulupäivänä tai lentokentälle kun toinen lähtee pitkälle reissulle. Tai siis että se isän saattaminen ois jotenkin tapa osoittaa tukea sille tyttären valinnalle mennä naimisiin. Tosin onhan niitä tuen osoittamisen tapoja toki muitakin ja edelleen outoa että miks just isä eikä äiti.

    Itse en kuitenkaan osannut kuvitella että kukaan muu kuin kumppani ois saattanut mua, se ois tuntunut vaan jotenkin ylitsepääsemättömän kreisiltä. Mut jotenkin ehkä tajusin paremmin et miks se on monille niin tärkeä juttu se saattaminen. Jopa niin tärkeä et jos ei jostain syystä isä saata niin sitten veli tms., mikä myöskin on musta outoa - miten siitä yhdessä alttarille/vihittäviksi kävelemisestä on tullut niin outo asia että sitä pyritään välttelemään?

    TOISAALTA jos mulla sattuis joskus olemaan lapsi joka menis naimisiin ja pyytäis mua saattamaan alttarille (melko kaukainen skenaario mut anyway) niin tuskinpa kieltäytyisi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pointteja, näitä juuri hain - kiitos. Tuo "uuteen elämänvaiheeseen" -ajatus on ihan mielenkiintoinen ja tuolta kantilta en asiaa miettinyt. Onhan toki totta, että tuo saattaminen voidaan nähdä myös niin, mutta sitten taas nämä "jos ei isä niin joku muu läheinen miespuolinen sukulainen" -höpinät tekee perinteestä tosi latautuneen.
      Tää isän ja tyttären rooli on muutenkin tosi jännä (ja varmaan sitä myöhemmin pohdin laajemminkin) - ei ole kuin pari kuukautta kun Silja Linen mainoksissa esitettiin laivalla tanssivat isä ja tytär tekstillä "Häiden ei tarvitse olla viimeinen hetki, missä isä ja tytär tanssivat yhdessä..." Tuntuu että kulttuurissamme on jollain lailla sisällä sellainen oletus, että naisella ei voi olla kuin yksi läheinen miespuolinen henkilö, joka vaihtuu isästä aviomieheksi naimisiin mennessä. Itse en nää näitä rooleja ristiävänä, joten se tuntuu vähän hassulta - tähän kaikkeen tuo saattaminenkin tuntuu napsahtavan. Oho, lähti ajatukset lentoon..

      Ja jep, samaa pohdin tuosta alttarille kävelystä - se on kuitenkin pariskunnan juhla joten siksikin on loogista että pariskunta kävelee yhdessä pitkin kirkon käytävää.

      Kiitos uusista näkökulmista! :)

      Poista
  3. Vitsit, ihan mahtava aihe kyllä! Itse näitä asioita pohtivana kamppailen juuri tämän "haluan ollla moderni ja liberaali morsian mutta tietyt perinteet on mun mielestä ihan perustelemattomasta syystä ihanan romanttisia"- ajatuksen kanssa. Tähän ei varmaan tule loppujen lopuksikaan olemaan mitään erityistä logiikkaa, ihan fiiliksen mukaan mennään.

    Itse koen eläneeni niin itsenäistä elämää jo monta vuotta, että "uuteen elämään saattaminen" tuntuu vähän absurdilta tai vähintään elähtäneeltä. Toisaalta kunniotan isääni niin paljon, että haluaisin suoda hänelle tämän kunnian toimia saattajana. Meillähän ei kirkkohäitä tule olemaan, että siinä mielessä perinteiden rikkominen on ehkä "sallitumpaa". Tavallaan myös ajattelen, että perhe/suku on minulle sellainen turvasatama, jonka haluan säilyttää myös tulevassa elämässäni. Isä siis saattaa minut yhdestä toiseen, jotten joudu olemaan yksin, mutta ei itsessään määrittele sitä, minkälaisessa suhteessa haluan elää. Toisaalta voidaan ehkä keksiä jotain muuta tekemistä iskälle, enkä usko, että roolin pienuus tulee olemaan mikään ongelma missään vaiheessa. Työsarkaa kyllä riittää;)

    Mutta jännittävä aihe kaikkinensa, ihan tervettä kyseenalaistaa omat uskomuksensa säännöllisin väliajoin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura vastauksesta ja näkökulmista!
      Juuri tätä näissä pohdiskeluissa hakee, että saa näkemyksiä - meillä on kirkossa vain se siunaustilaisuus ja sitä sitä ennen siviilivihkiminen allekirjoittaneen kirkottomuuden takia, ja kuten yllä mainittiin niin ei meillä saattaminen ole ollut tarkoituksena ollenkaan. Asian näkeminen nimenomaan tuolta kunnia isälle -kantilta on hyvinkin ymmärrettävä pointti kyllä.
      Näitä on kiva kysellä ja kuulla, näidenkin keskustelujen kautta omat näkökulmat ovat laajenneet paljon. :)

      Poista
  4. Hauskasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä postaus! Mulle häitä suunnittelevana morsiamena isän saattamana vihittäväksi käveleminen on ollut tähän mennessä Lauran yllä kuvailema "perinne, joka on mun mielestä ihan perustelemattomasta syystä ihanan romanttinen". Vasta tämän postauksen luettuani aloin pohtia saattamista jotenkin sovinistisena tapana luovuttaa nainen uudelle omistajalleen. Mulle kuitenkin tapa symboloi sovinististen ajatusten sijaan isän tukea matkalla uuteen elämään, tavallaan kasvuriittiä isän tytöstä aikuiseksi naiseksi. Vaikka olen siis lain mukaan ollut aikuinen jo 5 vuotta ja siitä neljä asunut sulhasen kanssa yhteisessä asunnossa, on se symbolinen merkitys jokseenkin vähän sama, kuin se että olen vihkimisen jälkeen Rouva Uusi-Sukunimeni entisen Neiti Isäni-Sukunimi sijaan. En näe sitä mitenkään karjamarkkinoina tai feministin uhkakuvana, että mun elämässä se vahvin henkilö, tuki ja turva mun silmissä on aina ollut oma isä ja nyt se rooli luovutetaan tulevalle miehelleni. En voi tietää mitä todella ajattelisin tilanteessa, jossa jostain syystä isäni ei olisi saattajani, mutta voisin kuvitella haluavani saattajakseni siinä tapauksessa esimerkiksi äitini. Tai vaikkapa sen pikkuserkun, jos hän olisi ollut se tuki ja turva tähän astisessa elämässäni. Joka tapauksessa se symbolinen merkitys tuesta matkalla lapsuudenperheestä omaa perhettä kohti on mulle tärkeä. Se avioliitto itsessään tekee mulle meistä oikean perheen (näin rumasti sanottuna, en siis tarkoita etteikö olisi oikea perhe ilman avioliittoa) vaikka yhdessä ollaankin asusteltu ( btw lapsia meille ei kuitenkaan ole tähän mennessä siunaantunut; se olisi myös tehnyt meistä ns. oikean perheen mun silmissäni.) Avioitumisen jälkeen koen siis omaavani oman perheen mieheni kanssa erillään lapsuudenperheistämme.

    Toivottavasti tästä kommentista sai edes jotain irti, keskiyön jälkeinen silmien haritus aiheuttaa ajatuskatkoja ja epäselvää argumentointia :-D Kiitos ja anteeksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentista! Juuri tällaisten kommentointien takia tämän blogin osaltaan laitoin pystyyn - laajentaa myös omia näkökulmia eri asioihin. :)
      Mielenkiintoisia ajatuksia sekä sinulla että yllä kommentoineella Lauralla; en tosiaan tätä aihetta ollut nähnyt aiemmin niin selkeästi sellaisena "saattaminen uuteen elämänvaiheeseen" -juttuna, mutta nuo ovat ihan perusteltuja näkökulmia.
      Tosiaan tuo ajatus siitä, että kuka tahansa läheinen ihminen sukupuolesta riippumatta voi toimia saattajana, on tätä koko saattamis-perinnettä laajentava, mutta väistämättä mietin että moniko tuota ajattelee noin, koska suurin osa sivustoista joille törmäsin puhuvat vain isän saattamisesta, tai sitten siitä "kuka tahansa läheinen miespuoleinen sukulainen" -ajatuksesta.. Nää on toki tosi henkilökohtaisia juttuja, itse en (ja tätä äsken meillä pohdittiinkin - kiitos mietintään yllättämisestä :) ) tosiaan koe että naimisiin mentäessä kukaan syrjäyttää ketään, tai siis ihmissuhteet eivät suoranaisesti ainakaan meillä muutu mihinkään avioitumisen myötä; olen ainakin itse nähnyt meidät "omana tiiminä" jo pitkän aikaa. Mut kuten todettua, nää on tosi henkilökohtaisia juttuja, ja onkin hyvä että sai ajattelun aihetta! :)

      Jatkanpas sen verran tätä ajatusta, että kun kerran tapa on tullut meille jenkeistä, jossa morsiamen isä on klassisesti aina ollut häiden kustantaja, niin siellä heidän kapitalismilla yltiökyllästetyssä kulttuurissaan on nähty jotenkin loogisena, että "maksaja antaa hyväksyntänsä ja pääsee esille" (jos sallit kyynisen kärjistykseni) ja sitten kun tapa on omaksuttu Suomeen, niin se on täällä otettu omaehtoisemmin ja luotu tälle traditiolle oman merkitykset ja sisällöt. Voisiko tässä olla jotain selittävää? Eli itse olen omaksunut perinteen merkitykset jenkkimaailmasta, mutta täällä moni näkee sen riittinä elämänvaiheesta toiseen..?

      Kommenttisi myös innosti allekirjoittaneen aikaistamaan suunnitelmia muutaman kirjoituksen osalta, ja koitankin saada jo lähiaikoina kirjoitukset sekä siitä miksi haluan avioliittoon ja miksi me näemme loogisena pitää omat sukunimemme. :)
      Myös katsaus meidän suunnitelmiemme tilanteeseen tulossa lähipäivinä.

      Aki

      Poista