lauantai 28. joulukuuta 2013

Perinteiden pohdintaa / osa 2 - Sukunimi


Okei, aloitan tämänkin postauksen aivan kuten muutaman edellisenkin, eli pahoittelemalla päivitystahtia. Voisin lausua taas syitä ja seurauksia, mutta todettakoon että pyrin nyt taas palaamaan tiukempaan tahtiin, kun uusia järjestelyjuttuja tulee ja työt ovat vaihtuneet gradu-aherrukseksi. Aika menee vauhdilla - vasta hetki sitten oli kaksi vuotta aikaa häihin, mutta nyt enää puolisentoista. Kiitos seuraajille ja lukijoille, kieltämättä tilastot ovat yllättäneet itsenikin!
Mennään sitten asiaan, eli perinteiden pohdintaa osa kaksi - sukunimi..

Sukunimi on yksi niistä kaikkein näkyvimmistä ja keskustelluimmista perinteistä, joita häihin liittyy. Itsenikin piti kirjoittaa aiheesta jo lokakuussa, mutta en jotenkin rohjennut lähestyä näin isoa asiaa ilman, että tekisin vähän taustatyötä ja keskustelisin ihmisten kanssa avioliittoon liittyvästä sukunimiperinteestä. Niinpä nyt koen tietäväni aiheesta hieman enemmän, joten here we go. Alunperin innotus tälle pohdinnalle tuli selattuani Väestörekisterikeskuksen tilastoa siitä, miten moni pari säilyttää oman sukunimensä ja miten moni pari vaihtaa miehen tai naisen nimen molemmille, ja miten kehitys on kehittynyt vapaan sukunimilain tultua voimaan vuonna 1986. Viime vuonna (2012) 73% otti miehen sukunimen, reilu puolitoista prosenttia naisen nimen ja reilut 25% piti omat sukunimensä (tilastossa ei tosin ole mukana niitä yhteisen uuden nimen ottaneita, mutta oletan sen summan olevan hyvin pieni).

Miehen nimen ottaneiden luku on hämmentävä, varsinkin kun sitä vertaa naisen nimen ottaneiden määrään. Hämmentäväksi nämä kaikki luvut tekee itselle erityisesti se, että omista tuttavapariskunnista yli puolet on pitänyt omat sukunimensä naimisiin mentyään. Tämä fakta innostikin miettimään mistä moinen johtuu - eli miksi edelleen tällaista omasta mielestä hyvin patriarkaalista tapaa pidetään yllä? Tekstin piti olla aluksi nimenomaan pohdintaa siitä, että eivätkö ihmiset tiedosta asiaa ja siihen liittyviä rakenteita, mutta keskusteltuani eri tuttavien kanssa totesin, että ihmiset ovat usein pohtineet asiaa ja heillä on perusteet käytännöilleen.

Ihmisillä on monia syitä sille, miksi miehen sukunimi otetaan molemmille osapuolille. Hyvin moni kokee, että avioliittoon vihittävät muodostavat kunnolla perheen vasta sitä kautta, kun molemmilla on yhteinen sukunimi. Tähän liittyen on pariskunnan yhteisen identiteetin kannalta tärkeää, että molempien sukunimi on sama. Joillekin taas perusteena on toisen sukunimen harvinaisuus ja erikoisuus - tällöin usein nostetaan esiin perusteena suvun ja perheen jatkaminen. Myös moni, jonka kanssa olen keskustellut on nostanut esiin perinteen ja sen, kuinka tärkeää on tämänkaltaisten perinteiden säilyttäminen.

Ihmisillä on oikeus näihin mielipiteisiinsä ja näkemyksiinsä, joten onkin parempi lähestyä asiaa siltä kannalta, mitkä meidän syymme ovat omien sukunimiemme säilyttämiseen. Meille on jotenkin hyvin selvää, että molemmat säilyttävät myös jatkossa omat nimensä. Osittain tässä kaikessa on taustalla tuo ajatus omistamisesta ja "merkkaamisesta", joka tuntuu hyvin vieraalta omalle ajatusmaailmalle. Meillä on myös ajatus siitä, että avioliitto itsessään on instituutiona hyvin vahva osoitus parisuhteen vakavuudesta ja merkityksestä, eikä siihen tarvita mitään erillisiä asioita osoittamaan suhteen merkitystä - ainakaan sormusten ja vihkitodistusten lisäksi. Toki myös me olemme miettineet vaihtoehtoina erilaisia uusia nimiä, mutta mitkään niistä eivät ole olleet kovin innostavia.

Koska tuo alussa mainittu tilastotieto osoittaa kuitenkin hämmentävän selkeästi tuon miehen nimen merkittävyyden valintatilanteissa, niin on ehkä tärkeää hetki miettiä miksi tuo suhdeluku on noin iso? Kunkin parin kohdalla toki on kyse henkilökohtaisista valinnoista, mutta mietitäänpä muutamaa noista syistä. Jos miehen nimi valitaan sen takia, että se on harvinainen tai erikoinen, niin eikö tällä periaatteella sitten pitäisi olla suunnilleen sama määrä naisen sukunimen valitsevia - onhan maamme sukupuolijakauma jopa vähän naisvaltainen. Sitten taas jos mietitään nimen jatkamista, niin ellei nyt tee "presidenttitemppua" puolet nuoremman kanssa naimisiin menemällä, niin tuo jatkaminen kuulostaa vähän keinotekoiselta, koska ei kai se kumppani nyt useita kymmeniä vuosia pidempään elä? Tai siis ei elä ainakaan oletuksena. Tällöin nimen voi sitten antaa sille jälkikasvulle, jolloin nimi oikeasti jatkuu.

Eli osoittavatko tällaiset pienet pohdinnat sitä, että kyseessä edelleen on latautunut keissi täynnä sisäänrakennettua patriarkaalisuutta? Korjatkaa jos olen väärässä tai ylianalysoin, se on yhteiskuntatietelijän klassinen perisynti..
Tällaista pohdintaa keskustelunavaukseksi. On mielenkiintoista kuulla teidän mielipiteitänne.

Mitäs hääsuunnitelmille muuten kuuluu? No tuota, hirveästi ne eivät ole edenneet (ellei parasta aikaa matkalla olevia vinyylipaketteja häämusiikkeja varten sellaisiksi lasketa), mutta taas joulukiireiden laannuttua on aika skarpata kunnolla. Pitopalvelu pitää selvittää ja hoitaa, sekä alkaa hahmotella ensi vuoden aikatauluja järjestelyiden suhteen - kirkko kesällä, ilmeisesti asuja ja muuta myös. Niin joo, ja sit pitäisi alkaa elää terveellisempää elämää ja kuntoilla. Sukset on jo, lumi vain puuttuu. Eli kaikkia tekosyitä ei ole menetetty..

10 kommenttia:

  1. Mainio kirjoitus! Olen tätä sukunimiproblematiikkaa itsekin aika usein pohdiskellut. Uskon kyllä hypoteesiisi siitä, että piilevä patriarkaalisuus siellä saattaa edelleen olla mörkönä. Kerta vuosikymmeniä nainen on aina ottanut miehen sukunimen, kenties miehestä ajatus naisen sukunimen ottamisesta tuntuu jotenkin alentavalta tai vieraalta, ehkä siinä kokee joutuvansa muiden ihmisten silmissä ns. naisen eli alemman asemaan tai henkisesti tossun alle. Vain arvailua.

    Yksi aihe, mikä muuten mainiosta tekstistäsi jäi puuttumaan ja jota olisi varmasti hauska kartoittaa, on rakas inhokkini, yhdysnimen ottavat naiset (joiden riemukkaita nimiä muuten kerään itselleni mentaaliseksi listaksi rikastuttamaan tulevia keskusteluja). Miksi ihmeessä joku haluaa sortua tällaiseen kammottavaan kompromissiin, joka tekee elämästä noin sata kertaa vaikeampaa kuin yksöissukunimen ottaminen/pitäminen. Kokeeko uraa omalla nimellään luonut nainen kuitenkin lopulta tärkeäksi sen, että muut tietävät nimen perusteella hänen olevan naimisissa? Eräänlaista elvistelyä siis? Etenkin valtionhallinnon korkeakoulutetuissa naisissa näitä yhdyssukunimihirviöitä riittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo noita tuplanimiä kuitenkin näkyy olevan seitsemän prosenttia, joten se on huomattava määrä kaikesta. Varmasti siinä on tosiaan taustalla tuollainen "best of both worlds" -ajatus, että pidetään uraan liittyvä nimi, mutta myös perinteitä yllä.

      Poista
    2. Mullahan on jo etunimenäkin tuollainen kammottava kompromissinimi (väliviivalla!), kun vanhemmat halusivat nimetä minut eri tavoin! :D Joten olen ajatellut ottavani sellaisen sukunimeksikin, jos nyt joskus naimisiin päätän mennä. Mulla on siinä haaveilussa taustalla sellainen ajatus, että tykkään siitä, kun nimeni vie kaiken tilan ja ihmiset joutuvat pistämään paljon energiaa sen oikeinkirjoitukseen jne. Voin kuvitella saavani sairasta tyydytystä siitä, kun joku virkailija hikoilee sitä kirjoittaessaan... Sillä itsellenihän tuskin oman nimeni oikeinkirjoitus tuottaisi paljoakaan päänvaivaa - toivottavasti. Siitä tulee jotenkin tärkeä ja omanarvontuntoinen olo, vaikka käytännössä muut tuskin arvostavat vaikeaa nimeä. Henkilö, jolla on erikoinen yhdysnimi, voi jäädä paremmin mieleen, nimen kanssa tai ilman. Nimi on oman minän performointia, mitä pidempi, sen perusteellisemmin omaa itseä pääsee performoimaan.

      Lisäksi siinä, että pitää oman "tyttönimen" ja ottaa lisäksi miehen nimen pääsee kertomaan mistä tulee ja missä on nyt. Tässä vaiheessa voidaan toki alkaa puhua niistä patriarkaalisista viboista. Itse en kuitenkaan koe oman sukunimeni, isältä saadun, kertovan isästäni, vaan minusta. Ja se miehen sukunimi kertoisi myöskin minusta: MINÄ olen ottanut miehekseni sen ja sen nimisen (suuren matriarkan siipeni alle). Yritän siis sanoa, että nämä nimiasiat riippuvat paljon siitä, millaisia merkityksiä kukakin niihin liittää.

      Poista
    3. No niin, nyt saatiin taas uusi näkökulma tähän aukunimiasiaan - siitä kiitokset! Itselle nuo kaikki oman minän performoinnit oman nimen kautta on kieltämättä vieraita, kun itsellä koko nimessä on kahdeksan kirjainta. :)

      Ja toki tuo oman historian ja nykyisyyden osoittaminen nimessä on myös hyvä pointti, ja kuten sanoit - kaikilla meillä on omia merkityksiä ja latauksia sukunimi-asiassa, joten on myös hyvä että on saanut omankin pohdinnan oheen näitä monia erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia!

      Poista
  2. Itselleni tuli mieleen avioliitossa (ei tietenkään kaikissa, mutta monissa) syntyviin lapsiin liittyvä perustelu "äidin tietää, mutta isästä ei koskaan voi olla varma"-kammotus. Eli jospa avioliittoon astuessa nimi vaihdetaan siksi, että avioliitossa syntyvät lapset miellettäisiin helpommin isän lapsiksi (mitä ne nyt kumminkin luultavimmin ovat - eikö avioliitto perustu luottamukselle?)
    Yleisimpänä taitaa kuitenkin olla sama patriarkaalinen traditio kuin isän saattamisella alttarille elikkä siirtyminen suvu(n omistukse)sta toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo koko perhe yhtenäisenä nimiltään kieltämättä vähän niin kuin unohtui tuosta artikkelista - varmasti siitä on paljolti kysymys moniasa tapauksissa, on se sitten tiedostettua tai ei.

      Poista
    2. Jpp, tässä itsekin "pulla uunissa" on joutunut ihan uudella tavalla pohtimaan näitä nimiasioita, ja miten se yhteinen nimi vaikuttaa siihen ajatukseen perheestä omana yksikkönään. Tokihan moni perheen perustamisesta huolimatta pitää oman nimensä, ja lapselle annetaan sitten jomman kumman vanhemman nimi, mutta hieman eri perspektiivistä tuota on tullut pohdittua näinä päivinä. Se että miksi sitten juuri minä vaihtaisin nimeni miehen nimeen (eikä toisinpäin) liittyykin sitten noihin yhteiskunnan vallitseviin rakenteisiin, joissa koetaan "luonnollisena" naisen nimen vaihtaminen (vaikka kyse toki on patriarkaalisesta traditiosta ja vallankäytöstä)...

      Poista
    3. Täytyy osallistua keskusteluun näin morsiamena, mutta myös ihmisenä, jonka vanhemmat eivät ole naimisissa, ja joka siitä huolimatta/johtuen yms. on saanut isän sukunimen. En ole koskaan kokenut asiaa millään lailla hankalana käytännön tai muun kannalta tai perhettäni vähemmän yhtenäisenä edes muiden silmissä. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että jostain syystä ajatus äidin sukunimestä lapsella tuntuu isän sukunimeä luontevammalta. Kun äiti kuitenkin on äiti (tämähän ei toki ole lainkaan rationaalinen argumentti, pelkkää mutua). En koe, että äidin sukunimi ja siten lapsen ja isän sukunimien eroavaisuus tekisi isyydestä vähemmän "varman". Yhtälaillahan lapsen äidiksi kutsuttu henkilö voi olla joku muu kuin biologinen äiti, olipa lapsella ja äidillä sama tai eri nimi, joten ei äitiyskään aina ole sitä miltä näyttää, mutta ei sen epäily varmaan kenellekään ensimmäiseksi mieleen tule, vaikka nimi eri olisikin. Joten miksi asiaa isän kohdalla epäiltäisiin? Ainakin sellaiset epäilyt ovat mielestäni varsin tyhjänpäiväisiä. Vastaavasti koko perheen yhteinen sukunimi ei sekään kerro takuuvarmasta biologisesta yhteydestä. Totuus lieneekin se, että sukunimi itsessään kertoo perheestä todella vähän, ja kuka sellaisia päätelmiä edes jaksaa tehdä... Ei sellaisista ainakaan liikaa välittää pidä (sanoo kirjoittaja, jolla ei ole pullaa uunissa eikä suunnitelmissa). :D

      Poista
  3. Tässä(kin) asiassa varmasti omat kokemukset vaikuttavat jollain tasolla, ja iso painoarvo voi olla nimen tunnearvolla (eli näitä ei tosiaan aina ajatella järjellä/logiikalla vaan tunteella). Etenkin tänä päivänä monessa (uusio)perheessä lapsilla ja vanhemmilla on eri nimet, eikä sitä tosiaankaan koeta hankalana millään tasolla, kuten Marikin toteaa. Omallakin kohdallani vaikuttaa varmasti oma perhetausta, jossa yhteinen nimi on ollut "aina" ja jossa muutokset (äidin uuden avioliiton myötä) aiheuttivat jopa itselleni yllättävän voimakkaan tunnereaktion.

    Siitä, kumman nimi lapselle annetaan, olen kuitenkin hieman eri mieltä: koska äitiys on yleensä (jos nyt pysytään tässä kapeassa heteronormatiivisessa rakenteessa, jossa on isä ja äiti ja äiti synnyttää yhteisen lapsen) ns. varma ja kiistämätön, isän nimen antaminen lapselle tuo isyyden jotenkin konkreettisesti esille ja sitoo lapsen isään symbolisesti. Kaikkiaan koko ajatus vanhemmuudesta ja sen kriittisestä pohdinnasta olisi toki tarpeen, mutta saattaa tässä vaiheessa olla hieman blogin teeman ulkopuolella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, näitä asioita voi pyöritellä kyllä monelta kantilta eikä yhtä oikeaa vastausta ole olemassa. Nyt sit vaan odotellaan blogia vanhemmuudesta ja sen kriittisestä pohdinnasta. ;)

      Poista